aate ei, ei tyhjä mielihoure.
Aika hirviö on julma, joka
uhrit parhaat, vaikeimmat vaatii,
sata miestä, inieheväa ja nuorta,
joka vuoden kuussa kääntyvässä.
Siit’ on idän maassa itku, parku,
paino raskas rintaluita painaa.
Mutta näin ne laulaa templin papit
käyden kuutamossa hiljaisessa:
«Suuri, suuri, ankara on Aika!
Maailmoiden mahtaja sa olet,
kun sa mylväiset, niin vuoret murtuu,
kun sa henkäiset, niin hirret hajoo,
vaan kun sinä jalan maahan poljet,
jää ei ykskään eloon elävistä.»
Tarun kertoi mulle templin pappi
kerrao aurinkoisen alas mennen,
yössä yksinänsä koskein kuohun
pyhän virran pyörtehiltä soiden.
Tuuli lepäsi ja lehto. Kaukaa
kimalteli Himalajan huiput.
Väkevästi loisti vanhan silmä,
kun han tarinansa kumman kertoi:
«Kääntyi kuu ja tuli uhrin tunti.
Yksi erällänsä nuoret tuodaan,
silmin sidotuin ja käsin. Uksi
avataan ja jälleen suljetahan.
Hälle ei se enää koskaan aukee.
Uhrien parvessa on poika uljas,
pitkä varreltaan kuin palmu, kaunis
kasvoiltaan kuin Buddha, jalo nahdä.
Ainoo turva on han äidin vanhan,
toivo tietäjien, naisten lempi,
leirin kaunistus ja kansan kaiken.
Vuoroansa vaiti odottaa han,
äiti vierellänsä itkee, huokaa.
Hetki lyö. Han sisään sysätähän,
pedon kiljunnan han kuulee, tuntee
kasvoillansa kalman henkayksen —
silloin, katso: silmäin side laukee,
ja han näkee, mit! ei kenkäan nähnyt
eikä nähdä sopis kuolevaisen.
Ajattaren ankaran han näkee:
puoleks lisko, suomuinen ja suuri,
puoleks nainen punalieska-huuli,
päässä silmät niinkuin pätsi palaa,
pätsin pohjass’ ajan pyyteet kiehuu,
käden kohottaa han vetääksensä
sulhon syleilyynsä kauheahan.
Seisovat he hetken vastatusten,
Ajatar ja urho miekan, mielen:
katso, vaappuu pedon polvet, sammuu
silmä, vaipuu käsi kynnellinen;
keveästi niinkuin kesäilta
sulhon huulille han suukon painaa.
Mutta kammiosta urho astuu
kalpeana niinkuin kuolo, kulkee
metsiin, jättää äidin, siskot, miettii,
tekee hengen toitä, jotk’ ei katoo,
vaikka katoaisi kansa kaikki.
Hänehen ei Ajan hammas pysty,
voittanut han ompi kuolon vallan,
silla han on unelmainsa urho
ja han täyttää, mita monet tuumii.»
Näin se kertoi kerran templin pappi
mulle aurinkoisen alas mennen.
Vaiti istuin, vaiti kertojakin.
Himmenivät Himalajan huiput.
Yössä yksinänsä koskein kuohu
pyhän virran pyortehiltä kuului.
Silloin sanat sattui mieleheni:
«Eikö sitten enää milloinkana
miestä ollut Ajan voittajata?»
Väkevästi vanhan silmä loisti,
kädet rinnoillaan lian risti, lausui:
«Aika voitetahan joka kerta,
jolloin aatos miehen mieless’ syttyy,
