kannun vaahtisen kumosi,
lausui tuolla lausehella:
«Ei kysytä kuulumia,
kysyn itse kuulumani:
tie on tehty miehen mennä,
reki sankarin samota.»
Lysmyi polvet ponnettoman,
syöksyi jalkoihin jumalten,
huuti suulla surkealla:
«En jaksa erota vielä
kodistani, konnustani,
luota vaimoni valion.
Pyydän yhden päivän armön,
yhden viikon, yhden vuoden.»
Nyykähtivät päät pyhäiset.
Kuolo kummasti hymyili:
«Ei miestä väkisin viedä,
saati veikkoa jumalten.
On aika odotellani.»
Astui jo tuvasta Tuoni,
painoi kiinni pirtin uksen;
hengähti isäntä itse,
hengähtivät vierahatkin.
Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi päihtyvän verensä,
sydämensa suurentuvan
riemusta remahtavasta;
kaatoi kannuhun olutta,
lausui tuolla lausehella:
«On eloa, on iloa,
pöydät pantuna parasta,
yks on riemu miehen riemu:
tulla Tuonelta takaisin,
nähdä Kalman karkkoavan.»
Jatkui juhla, tayttyi tuopit,
tayttyi, tyhjeni samassa. —
Juopui Tuuri taidollinen.
Heräsi tyhjässa tuvassa,
kuuli pakkasen kurikan,
ulos katsoi akkunasta:
oli orhi uksen eessä,
hepo vartoi valjastettu,
mies rehevä reen perässä,
korkealla turkinkaulus.
Kalpenivat aamutähdet,
päivä talvinen sarasti.
Muisti eilistü iloa,
sanan lausui leikillänsä:
«Talo työlle, vieras tielle.
Hoi, on jo herätä aika!»
Tuluksilla tulta iski.
Katsoi pirtin, katsoi sintsin,
jo nousi ylistupahan,
missä nukkui nuorikkonsa;
lausui päastä portahien:
«On aika herätä, armas,
kalpenevat aamutähdet.»
Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
tunsi oudoksi olonsa,
verensä väriseväksi;
päätyi pirttihin takaisin,
luokse lieden luontelihe;
kivi on kylmä kiukahassa.
Pilkisti pihalle tuosta:
hepo seisoi niinkuin seinä,
mies körötti niinkuin köngäs.
Muisti eilistä muretta,
hyrähti hymyhyn huuli:
«Hyv’ on olla onnen myyrä,
kuoma julkisten jumalten.»
Haukotteli haikeasti,
tuosta lautsalle laseikse,
päätti päivän nukkuvansa;
käänti päätä, siirti kätta,
koetti kumpaakin sivua,
ei unonen tullutkana.
Kimposi koholle Tuuri,
sanan kirkkahan kirosi:
«Ei tästä pidot parane,
ellei vierahat vähene.»
Sanoi kylmä kyytimiesi:
«Niinpä tielle työntelemme.»
Tunsi Tuuri vierahansa,
sydän rinnassa sävähti:
«Sain ma vuoden armön aian.»
Hyyrrepartainen hymähti:
«Liet saanut satakin vuotta,
etkö jo erota jaksa!»
Ei muista elänehensä
Tuüri eilistä enemmän:
«Oli mulla poika pieni.»
Haastoi Tuoni haUavainen:
«On jo kuollut, kuopattukin,
miespolven Manalla maannut.»
Tuo oli Tuuri onnellinen,
talonpoika taidollinen,
jo tunsi jumalten lahjat,
